— Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia…! yritti asemamies puolustella.
— Olemme olleet koko aamun ruuatta.
— Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut irrottamassa veturin osia.
— Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.
— Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa, naurahti rautatieläinen, — eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja alkaa meloa.
— No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, — ja teiät minä otan peräkaneettiin!
— Lemmossa kanssa!
— Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita lanteitaan häviten joukkoon.
Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.
Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja siltaa ja huudahti: — Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen vierasta katseillaan.