— Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli jo kolmatta päivää kulussa.

— Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, — jos tapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.

Matkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa hiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä hevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin ennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä selviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja soudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä kotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli liikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta, mitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin pitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.

Viikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä kotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja sen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi, jonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi saavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin paikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät kaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista riippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.

VII

Pankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot hermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului melu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän iskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä kestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten useimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa julkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin, ja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu, kaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa oikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta. Isänmaan puolesta! — tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain, hyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan! Hyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi, rikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin? Eikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa sitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut illalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi raskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.

Tytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta, ettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi Allaan kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka selvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen tasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä ja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan hän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta, tunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan ruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja mielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja yhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan katse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen onnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen kuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä, todisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja mitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se olla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. — Niin, olkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, — minäpä tiedän, tunnen voivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko tarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa? Näinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi? Niin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen olemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja varmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku tyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua omassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää huomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai kuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas oli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit houkuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan entistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja Virva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja Airista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi tultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä pienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä ei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies silloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet, mutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla nykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.

Viimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita, irrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa, jollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan mahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella, siivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti puoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä etsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli gordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.

Ajan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta maan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin syvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta laajalla Suomen niemellä.

Seuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva heräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin heti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon harhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen ajatuksesta kuulua siihen.