Alistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä eikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt oli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina ennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet toistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen täytyi olla sattuman varassa.
Olihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan salaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt tummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.
— Hyvää huomenta, neiti Auer! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva tutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi lämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen leveän selkänsä väkijoukkoon.
— Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. — Onpas tämä oikeata lihamuuria.
— Tukehuttaako teitä?
— Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.
— Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta mutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti väljemmälle katukäytävälle.
— Minne menemme? kysyi Virva.
— Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista tuskin tulee ennenkuin päivemmällä.
— Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.