— Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.

Virva hymyili jo rohkeammin. — Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte ensin niellä kultakalan ja sitten…

— Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.

— Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.

— Entä jos niin olisi — kaikki keinot luvallisia!

— Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.

— Minulla on tavallisesti onnea!

— Teidän rohkeutenne… hän keskeytti sanansa punastuen, sillä Poudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan pehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta kauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa istua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään turvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti anastamasta ja taivutti jumaloimaan.

— Ihailen — jumaloin — rakastan — ei, ei, älkää kieltäkö — ehkä katuisitte — rukoilen — sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee minut hulluksi — ettehän henno — katsokaa minuun, Virva, kallis…!

Virva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.