Ehkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli avuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat silmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä, mutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti hermostuneesti:
— Ei, ei älkää luulko — tämähän on leikkiä — kujeilua — lakkoa!
— Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä, huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.
— Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne…?
— Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä myönnän…!
— Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä vaadin.
— Sanokaa, mitä te vaaditte?
— Voisitteko taipua meikäläiseksi — porvariksi?
— Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!
— En suinkaan, olen ihan tosissani.