— Puhuessanne noin olette kuin toveri — kuin mies, ja se viehättää, kaikki teissä viehättää…
— Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto. Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina, mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.
— Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!
— Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.
— Ne ovat kaksi eri asiaa.
Virva nauroi: — Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani saakka kiitollinen.
— Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä — antakaa minulle tilaisuus voittaa teidät!
— Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta — tahdon vain sanoa — rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä en myöskään luule — en vielä usko teidän olevan oikeassa.
— Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?
— On, olemme nyt tasaväkisiä.