Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi heihin tuimasti ja astui ovelle:
— Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun ja palasi pankkiin.
Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.
Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.
Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.
— Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.
— Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että sietäisi kerran omatkin…!
Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle, mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui valittajien puolelle.
Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.
— Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten — meneekö se kuitenkin protestiin?