— Kyl mie sin vahrin!
— Ole, ole, minulla on ase!
Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.
— Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! — Iita läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. — Parantaisit ensin oman kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.
— Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä sysien.
Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: — Toss' on, vahri sitte noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!
— Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. — Vai jo vai sie rukoilet. Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!
Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se, joka on saanut pääkomennon sodassa: — Ota lapset syliisi!
Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden kummallekin käsivarrelleen.
— Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No, aletaan mennä jo!