— Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä eteenpäin kulkua? kysyi Virva.
— Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi, sanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että yhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät keskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.
— Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.
— Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.
— Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.
— Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.
Allas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan vaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.
— Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka sosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä vekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja Allaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.
Keskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun valtaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen alla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana. Mikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa. Ja sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään epämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa voimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen tajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai jyskytti hillittömästi. — Naisella sanotaan olevan hieno vaisto erottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän punastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin ja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.
Hän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö vuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska? Olenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa… Hän hymyili omia mietteitään. — Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin — ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen tietään — olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu — en muuta mitään!