Tuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski äänettömästi tuolin selkään. — Eikö mitään?
Kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet kahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat menneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin kanssa kahvia ja sai luvan polttaa.
Virvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot liekit.
— Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. — Anna leimahtaa, muuten palat sisällisesti.
— Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät ovat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla turvassa.
— Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka sointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.
Virva nauroi hermostuneesti.
— Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta ei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla vääriä vekseleitä.
— Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa. Jos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata omat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle, vain askel viivan ylitse — et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua ei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan ajatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.
— Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.