— Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.
— Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin — kuin —
Baabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki
kielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?
— Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. — Minä vain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos nyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta piiristäni poikkeavaa?
— Astuisit yli viivan…! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi levittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi hiljaa.
— Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.
— Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin, mutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.
— Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle rohkeimmankin. Ehken uskalla — ehkä uskallan. Ritarillisuus ja velvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat meitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan kaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi, Aksel!
— Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät, sanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.
— Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä ainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä, eilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta, olematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja varmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on — toiveet voivat tehdä ihmisen hulluksi. Minä tahtoisin — ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä teenkin sen — mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!
— Minä… Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas neuvottomana. — Ehkä olen loukannut sinua — tietämättäni.
— Sinäkö — et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat luonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt tarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä olet pohjaltasi perin sivistynyt!