He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi hän kaatunut.
Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen lempeästi nuoren miehen luotaan: — Ei, ei, rakas, ei!
Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois taakseen katsomatta.
Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?
Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä, astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta, ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia kohtalojaan — hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.
Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet, toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi? Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen oikeutta?
Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä — ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin vastuunalainen hänestä kaikessa — niin, ihan kaikessa. Hänellä ei ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.
Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.
Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä, välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden, joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan vastakkaista tietä.
Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto — ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan — mutta siellä oli vaikeudet, työ ja vastuu…