Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin, outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei. Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus — niin, ansaita se!
Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.
— Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.
— Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. — Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa majataloon.
— Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut ottanut…! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan voimassa. Hän rakastaa minua — Jumalani, minua itseäni. Ja se on niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!
Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa ihastustaan.
— Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?
Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen vasemmalle omien lippujensa suojaan.
— Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä vetäännyttiin porvarien puolella.
Hilma Roima luki: — Kuulkaa, esimerkiksi tämä: — käytäntöön sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme…