Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon isännän tai poliisin!
Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.
Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty. Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa, silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on onnistunut.
Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui ja nauroi, itki ja houkutteli.
Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta. Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.
Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: — Houkkio olet, säälit ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja. Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!
Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä.
Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.
Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja, riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui häijyksi ja — löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.
Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui seinustalla hiekkaläjässä.