— O, du lilla sötunge, sanoi tantti.
— Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin huutaa ja harata vastaan.
— Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.
Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: — Kyllä minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen. Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: — sitten tulee "hän" ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on prinssi, se niin, kai sinä tiedät?
Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.
— Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä olet kuullut!
Koivu ravisti latvaansa.
Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.
II.
Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja, vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: — Makkarahan se on! Heräsin omaan nauruuni.