Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka se oli ennen mölö poika!
Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.
— Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria halkoja pieneen uuniin.
— Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan taskustaan — se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura — pyyhkii otsaansa ja kysyy: — Mistä neiti on tulossa?
Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.
Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja taas! Nyt se näkyy kokonaan — niemen liepeellä kellertävä rakennus, valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on tehnyt kaikki minun huonekaluni.
Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun koivuni.
— Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen puuta.
— Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?
— Niin.