— Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.
Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas ivaisi.
Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla tähystäjän silmiin.
Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa, joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät, hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on kosketus lämmin ja luja.
On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko talven kaupungissa koulussa.
— Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?
— Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita sillalta.
— Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.
— Hau, hau!
Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.