— Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria, täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen pitkänaama.
Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani. Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden suloista tuoksua.
Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: — Miau!
— Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!
Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: — Miau!
— Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!
Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.
— Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka upotettiin?
Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja sanoo: — miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan välitä.
— Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!