Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.
— No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?
— Hau, hau, koska tahansa!
— Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!
Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se katsoo minuun moittivasti: — Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on puussa!
Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani pakottaa ja minun täytyy huutaa: — Metsä, mitä sinä tahdot minulta, mitä vaadit?
Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.
Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.
Hän on hupainen, tuo vanha mäki, luulottelee minun olevan häneen rakastunut ja sanoo viettävänsä kihlajaisiamme. Nauran tuolle vanhalle hupakolle, mutta oudoksun omaa ääntäni, sillä nauruni on kuin kyyhkysen kujerrusta. Voimani herpaantuvat, on kuin olisin juonut huumaavaa viiniä!
* * * * *