Sunnuntaina Arvo tuli meille, istui tuvan penkillä käsiensä päällä kiikutellen itseään ja katseli uusia saappaitaan. Hän ei huomannut ensin minua, kun tulin kamarista. Rykäisin.
Taivas, hänen naamaansa! Hän töllöttää suu ammollaan ja silmät pystyssä kuin kysymysmerkit, niinkuin olisin ollut kummitus. Sunnuntaipuvussaan hän on sentään koko soma. Ei ainakaan mölhömpi kuin kaupungin pojat ja aika kiltti. Hän seurasi minua aitan eteen, missä aina ennen leikimme.
— Muistatko, kuinka tuo rinteli oli ennen meidän mielestämme korkealla? sanoin.
— Kyllähän tuosta vaikka loikkaisi, sanoi hän kääntyen minuun syrjin, kädet housuntaskuissa.
— Eikä loikkaisikaan, on se sentään niin korkealla.
Hän ei vastannut, hiipi vain kuin muina miehinä aitan portaille ja ylös rintelille.
— Älä, Arvo, älä rupeakkaan hyppäämään alas. Herran tähden, et saa, et saa! Sinä hurja poika, mieletön…!
Samassa hän ponnahti maasta kyykkysiltään ja suistui nenälleen ruohoon, nousi hitaasti ja astui ontuen, huumaantuneena.
— Sinuun sattui.
— Vielä mitä.