Se kääntää päänsä ja hirnahtaa, astuu kömpelönä aidan viereen.
— Puttehan sinä oletkin, pieni valkea merkki otsassasi sanoo sen.
Vai on sinusta tullut tuollainen ronkkaluinen ja takkukarvainen.
Terve, terve, vanha lapsuudentoveri!
Katselemme taas silmästä silmään ja kaipaamme niitä aikoja, jolloin me kaksi leikimme, jolloin isä ja äiti, Liisa-emä ja koko väki hääri pellolla — niin, niin, silloin kun me olimme lapsia. Kuule, Putte, sitten piti tulla meidän vuoromme astua täällä aisoihin. Sinä olit uskollinen, olet täyttänyt velvollisuutesi. Minä olen pettänyt teidät kaikki.
Putte räpyttää silmiään. Menen aittaan, tuon sieltä leipää Putelle.
Näin kerran erään päiväläisen syövän. Hän oli ollut metsätöissä. Hartaana ja hiljaisena hän istui pöydän ääreen, kumarsi päänsä ja otti leivän kuin pyhän esineen, söi tarkkaan ja hitaasti joka murun. Hän ei kenestäkään huoneessa välittänyt, oli yksin kuin ollaan kirkossa.
— Hyvää päivää, terve tuloa! sanoo siellä joku.
— Kas, Arvo, en ollut tunteakaan sinua.
Edessäni seisoo pitkä, nuori mies. Leveä ja lämmin käsi pitelee sormiani ja minun pitää nostaa päätäni katsoakseni tummanharmaisiin silmiin.
— Sinusta on tullut suuri mies.
Arvo punastuu ja hänen kasvoillaan on niin hyvänsuopa hymy, että tahtoisin taputtaa poskelle, mutta pelkään sen loukkaavan hänen miehuullisuuttaan. Oma tuskani läikähtää minussa ja tahtoo päästä valloilleen.