Isä katsoo minuun ivallisella hymyllä, laskee raskaan kätensä olalleni ja nousee mennäkseen toiseen huoneeseen.
— Täällä sisällä on tosiaan kuuma, minua huimaa, mennään ulos,
Lanni! ehdotan tuskissani.
— Minä menen metsään hakemaan juhannuskoivuja, selittää Lanni ja lähtee.
Minut valtaa samanlainen olo kuin kaupungissa, pienessä kodissamme, silloin kun "joku" puhui minulle. Hän ei kuitenkaan voi puhutella minua täällä. Olenhan minä kotona, ei mitään outoa eikä merkillistä voi tapahtua. Se olisi kauheata, silloin en enää viihtyisi täälläkään.
Pakenen vanhan kaivon kannelle varjoon. Se on rakennuksen päässä, ruohon ympäröimä, yksinäisenä ja unhotettuna. Ennen oli sen kansi täynnä astioita: saaveja, soikkoja, kippoja, kiuluja, lusikoita, kauhoja ja härkkimiä. Ne viruivat auringossa kuivamassa pesun jälkeen, kilvan hohdellen puunvalkeuttaan. Nyt ovat kaivon kansilaudat koloiset ja lahonneet Tämä oli ennen äidin kaivo. Nyt ovat vieraat kädet ottaneet työt ja astiat haltuunsa ja muuttaneet ne uudelle kaivolle.
Minun on sääli vanhaa kaivoa, johon usein huutelin sen kansiaukosta haukkumasanoja omalle naamalleni tummassa veden pinnassa. Kaivo vastasi hiljaisella mutinalla. Yritän katsoa nytkin kuvaani.
— Taivas, en enää milloinkaan etsi kuvaani sinun pahansuovalta pinnaltasi! Sinä vetelet tummia varjoja ohimoilleni ja kuvaat poskeni ludoiksi. Olisithan sinä voinut minua sääliä ja näyttää pyöreäposkisen tyttösen kasvot.
Minua ei enää janota. Vanhassa kotikaivossa on ummehtunutta vettä.
Aidan takana, pellon puolella hirnahtaa hevonen. Lieneekö Liisa, on sen näköinen.
— Tsee, tsee, Liisa!