— Sinä olet soma. Ei meidän vanha kello viitsisi käydä siellä eikä äidin rukki jaksaisi surista. Laittaakko leivinuuni siellä asuinhuoneeseen loimuamaan ja pitkä ruokapöytä tarinoimaan kaikkea, mitä se on väen kuullut juttelevan? Se olisi minun tupani herjaamista Ja sitäpaitse, meidän asuinrakennus on erittäin hyvässä kunnossa…
— Mitä se kaupunkilaisille on?
— Minä en ole kaupunkilainen enkä koskaan siksi tule!
— Isäsi ei tahtoisi jättää taloansa vieraille.
— Ei tarvitsekkaan. Ole sinä minun puolellani, jos tästä vielä vaikeuksia syntyy. Olen saanut jälleen rohkeutta ja koti tuntuu taas kodilta.
Olimme hetken vaiti. — Mennään katsomaan minun koivuani uimarantaan, ehdotin minä.
— Se on ennallaan, paitsi että se on kasvanut. Siihen ei täällä kukaan koske ja kuori on säilynyt eheänä. Ne minun vanhat kaiverrukseni…
— Ahaa, tiedän, tiedän! Kas, tästä on viety juhannuskoivuja, tuossa on jäljet.
— Näin tullessani arkkitehdin ja pari renkipoikaa kirveet kädessä. He menivät veneellä ja kiersivät niemen. Kas, tuolta on kaadettu koivu ja oikein suuri. Tarpeetonta haaskausta ja tuolla toinen oikea vaari! Ovatko he…!
Arvo malttoi samassa mielensä ja punastui maamiesverensä kuohahtamista.