— Mieheni hakee kalupuita. Minulla on paha aavistus — minun koivuni, onnen koivuni…! Juokse katsomaan, minä odotan. Kuinka minä voinkin olla niin muistamaton, etten varottanut Lannia!
Arvo palasi pian ja ilmotti, että se oli kaadettu ja viety veneellä kotiin.
— Kaikki, kaikki täällä nyhdetään irti. Isä menee pian, äiti seuraa häntä.
— Sinä jäät ja alat uudestaan, sanoi Arvo lohduttaakseen minua.
— Minähän se juuri olen hakattu tyvestäni poikki ja juureni ovat täällä aivan kuin koivunikin.
— Sinusta tulee hyvä kalupuu niinkuin koivustasikin.
— Sinäkin ivaat minua. Hyvästi, Arvo, en olisi luullut sinua noin kovaksi.
Arvo oli onneton ja tahtoi peruuttaa sanansa. Mitä se auttaisi? Onhan asia kuitenkin totta, ja kirveet silpovat minut lastu lastulta, mutta ei vielä!
Istumme kolmisin pöydässä, isä, Lanni ja minä. Äiti tassuttelee pöydän ja muurin väliä, ei malta istua.
— Pelkäättekö, äiti, että sisärattaisiin tulisi vika kuin vanhaan kelloomme, jos hetken pysähtyisitte?