En ollut koskaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään. En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Se oli kuin jatkoa sairauteen, mutta kun tuttu ja rakas silmä pysyi suljettuna, jouduin tuskan valtaan, olin hetken kuin hengenhädässä. Sitten rauhotuin ja katselin isää kuin elossa olevaa. Kolmantena päivänä hän oli aivan muuttunut. Kalma oli kuvannut hänet muotoisekseen. Oli aivan kuin rautainen käsi ojennettuna erottamaan hänet minusta — outo tuskallinen kammo kielsi koskettamasta omaa isää. Silloin suru ensi kerran kouristi minua, ja isä siirtyi kauas — jonnekin saavuttamattomiin. Hän oli kuollut. Nyt hän on haudattu.
Sylissäni hymyilee pieni poikani. Sen jokainen jäsen on suloinen kuin kukka ja minä unohdan riemuisena koko maailman tämän pienen käärön vuoksi. Tässä on työni ja elämäni, juuri tässä polvellani. Vaikka minulta otettaisiin kaikki: isä, äiti, koti, maa ja kansa, niin elän kuitenkin, sillä tässä sylissäni on niiden korvaus, uusi elämä, joka minua tarvitsee.
Lanni on ylpeä pojasta ja antaa meidän jäädä tänne. Toivon äitivanhani elävän kauan, kauan! Hyvin itsekkäistä syistä. Lanni on puolittain luvannut antaa meidän olla täällä niinkauan kuin äiti minua tarvitsee. Sillä aikaa vanha kotini ehtii hiipiä Lannin sydämeen…
Kävimme uimarannassa katsomassa entisen koivuni kantoa. Keväisen maan uhkuvasta povesta oli noussut nesteitä kannon päähän. Juuret olivat imeneet maaemoa ja varanneet eineitä suurelle, ihanalle puulle. Nesteet olivat alttiisti ja riemuiten valuneet juurien imusoluissa kuvitellen pääsevänsä muuttumaan lehtivihreäksi, kuoren valkeudeksi, koivun sulotuoksuksi ja rungon rakentajaksi, makeaksi mahlaksi. Ne olivat kuvitelleet nostavansa puuhun elämän tenhon, niin että se huminoiden riemuaan laulaisi kuin linnut, jotka lemmen suloa livertävät. Mutta noustuaan kantoon, olikin tullut tyhjyys vastaan ja solut ammottivat kellertävinä. Nesteet pulppusivat oman voimansa ja riemunsa pakottamina kuohuen ja vaahdoten, valuivat maahan kuin hurme haavasta ja muuttuivat näljäiseksi homeeksi ja kellertäväksi kääväksi. Se puu oli kuollut ja kanto alkoi mädätä.
Kannon juuresta tuikkivat päitään silkkilehtiset vesat ja tuossa lähellä oli jo kaunis puunalku.
— Katsos, Lanni, tässä on Pojun onnen koivu. Sitä et sinä saa koskaan kaataa.
— Enkä myydä, lisäsi Lanni.
— Etkä myydä. Maa on isän perkaama, ja nyt se on meidän.
— Ja sinä olet piintynyt patriootti.
— Kotiturpeeseen kiintynyt. Minun juureni ovat täällä. Ei ole hyvä katkaista runkoa, silloin kuihtuisin kuin juhannuskoivuni!