— Pikku hupakko, metsä on puita täynnä!
Lanni viheltää ja puuhaa koivujen pystyttämisessä. Voi, maailman prinssejä, he luulevat, että koivu on vain pelkkä sieluton puu, maahan hakattava milloin tahansa. Heillä ei ole missään nimelliskoivua, joka osaisi puhua.
* * * * *
Lanni on lähtenyt kaupunkiin ja minä ihmettelen, että se meidän välinen nauhamme nyt voi venyä vaikka kuinka pitkälle. Lanni oli kuitenkin hyvin levoton ja lupasi pian tulla katsomaan ja tuoda minulle seuranaisen. Minä en muka saa olla yksin nyt. Se on totta, en ole vielä kirjalleni puhunut siitä ihmeellisestä, jota odotan. Se täyttää mieleni uudella rohkeudella.
Suuri hiljaisuus ja rauha soi minussa ja ympäristössäni. Elämä ja sen tarkotus selviää minulle hitaasti, on kuin harmaa verho kohoaisi vähä vähältä. Vielä hiljan tänne tultuani kaipasin täällä entistä lapsuusmaailmaani. Nyt en sitä enää tahtoisi takaisin. Onhan nyt minun aikani astua elämän aisoihin, alkaa siitä, mihin isä ja äiti lopettavat.
Päätän itsekseni, etten muuta täältä pois ja se rauhottaa minua ja tekee elämäni täällä arvokkaaksi. Minun pitää luoda koti hänelle, joka minun kauttani maailmaan tulee. Minä tahdon, että hän aina voisi muistaa synnyinkotinsa, aina voisi palata tänne avarasta maailmasta ja löytää täällä tyyssijan. Nämä polut täällä todistakoot hänen ensi askeleensa ja tanhuat hänen riemuisan leikkinsä. Tämä ranta täällä olkoon hänen uintipaikkansa ja soutuvalkamansa. Näitä peltoja hän kylväköön, ja kasvattakoot ne hänen leipänsä. Tämän talon väen seurassa hän oppikoon tuntemaan oman kansansa ja säätynsä elämän. Minä tahdon niin, ja minulla lienee oikeus siihen, sillä hän on minun lapseni. Me kuljemme yhdessä kenties kuoleman portin ohitse ja voi sattua, että jompikumpi meistä, kenties molemmat astumme siitä sisälle. Jos meille elämä lahjotetaan, alotamme sen yhdessä, erottamattomina. Hän lapsuuden ihanan ajan ja minä elämän ja työn keskipäivän.
Jos Lannilla olisi isän taikka äidin koti, jossa hänen vanhempansa olisivat elämänsä viettäneet, tahtoisin mennä sinne. Muistan kuinka kihlausaikanamme olisin halusta puhunut hänen vanhemmistaan, tahtonut nähdä heidät, puhutella heitä isäksi ja äidiksi, oppia heidän tapojaan ja rakastaa heitä. Lannin äiti oli ollut muukalainen ja isä kulkenut kaupungista kaupunkiin. Heillä ei ollut mitään kotiseutua. Lanni oli syntynyt Ruotsissa, eräässä sairaalassa. Kasvavana poikana hän siirtyi vanhempiensa kera paikasta paikkaan. Isä oli rakennusurakoitsija. Lanni puhuu monta kieltä, tuntee paljon ihmisiä ja viihtyy kaikkialla. Häneltä puuttuu kokonaan tahto kiintyä johonkin paikkaan, mutta sen sijaan hän osaa erinomaisen hyvin valita tuttavansa ja arvostella, mihin mikin kelpaa. Minä oikein pelkään hänen silmiään. Ne saavat minut taipumaan vaikka mihin. Jos hän tarmokkaasti tahtoo minut täältä pois, en tiedä miten käy. Täällä on minun turpeeni, ja jos erota pitää, kuihdun minä kuin juhannuskoivu.
* * * * *
En ole kuukausiin mitään kirjottanut. Elämä on ottanut minut olalleen ja kantanut vinhaa vauhtia tapahtumasta toiseen.
Minun poikani on syntynyt ja me olemme kaikki eläneet nämä kuukaudet vain häntä varten. Huumauksesta herätti meidät isäni sairaus ja kuolema.