— Minä omistaisin!
— Tyranniseeraisit!
Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti kätensä ja kohotti katseensa. — Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin, opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun niskalleni ja sanoisi: — äiti, minä tahdon! Sellainen luja pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään — anna minun uneksia loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas, voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan omani, sieluni lapsi!
— Eikö isän?
— Isän?
— Niin, niin, isän?
— Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni? Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki hermostuneesti.
— Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.
Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti ylös ja katsoi Aimoon terävästi.
— Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!