Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään. Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä katkeraksi onnen janoksi.
Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.
— Sinä olet — tosiaan tulinen — voisi luulla oikeaksi mieheksi! — Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. — Ellet olisi sairas, voisin suuttua rohkeudestasi — taikka ehkä sinä vain tahdoit antaa almun vanhallepiialle!
Aimo veti häntä lähemmäksi.
— Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen miehen… puhun tyhmyyksiä.
— Ole kerran itsesi!
— Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa lasta!
Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.
— Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.
— Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan omista lastaan sillä tavalla.