— Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.
— Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi
Aimo rehellisesti.
Hermia vihelsi pitkään.
— Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.
— Minä en janoa suuruutta!
— Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!
— Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme määrättiin?
— Olisitko sinä silloin tarkottanut totta…?
Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna. Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. — Minä en usko; jos kerran rakastaa, ei luovu taistelematta!
Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon katseessa.