— Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

— Auttaisi varmasti.

— Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

— Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni uupuvan.

— En suinkaan, sinä rakastat — itseäsi!

— Aimo!

Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä, mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.

— Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!

— Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se ei koskaan onnistu.

— Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni! Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen — oikean!