— Puhut arvotuksia.
— Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana painajaisena!
— Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!
— Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!
Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset välähtivät.
— Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.
— Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan, pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on toki sen arvoinen!
— Minä en ymmärrä sinua.
— Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin…! Hyvää yötä!
— Hermia, Hermia!