Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti, ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.
Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri. Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois, missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta. Tyhjyyden hämärä läheni… läheni. Tajunta sanoi: — kuolema tarjoo kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä… Ei, ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja tajunta huusi: — kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!
Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: — elämä… Se kasvoi ja varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: — kuljit kuoleman portin sivutse.
Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.
Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: — huono väri, huono väri, ja sanoi ääneen: — oletko nauttinut mitään?
— Vettä, sanoi Aimo.
— Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies tuimasti.
— Ei neiti ole käskenyt.
Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi. Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin puhua.
Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi: