— Herätkää, herätkää!
Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi hänen jaloillaan.
Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää. Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema? kysyi Aimo niiltä. — Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi lakkaamatta: — Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä huudetaan hengen edestä.
Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.
Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.
Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.
Aimo osotti naista: — Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja, hirveä tuska!
— Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.
— Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.
— Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia. Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen poistua.