— Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.
— Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.
Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka oli päivällä leikattu.
— Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.
— Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.
— Onnellinen mies, huokasi Aimo.
— Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki, makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut keveisiin ilmakerroksiin. — Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan tärisyttäen ylenannoiksi.
— Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.
Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta. Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen, sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon jalkojen päälle pitkäkseen.
Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa: