Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit, päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä. Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: — la, la, la, la!
Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä rakkaus on? — se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja, jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän päämäärä? se vastasi: työ!
Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.
Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön, kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.
Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä parhaina päivinä.
Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan. Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.
Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.
Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: — Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni polttavan pelkästä likaisuudesta.
Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.
— Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.