— Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan leikkauspöydälle ja sieltä pois.
— Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.
Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa: sesam, sesam, aukene!
— Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.
— Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.
— Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.
— Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?
— Niin, miltä minä näytän?
— Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa.
Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.
Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain: