— Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.
— Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen ilkkuvan itseäni.
— Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn uskollisuutta ja alttiutta.
— Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?
— Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.
— Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!
— Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?
— Huiii, vihelteli Hermia, — kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita? Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia — ehkä. Sinua voidaan kohdella toisin…
— Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.
— Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua, sanoi Hermia katsoen sivulle.