— Eivät uskalla, miksei?
— He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. — Minä olen vallanhimoinen ja kostonhimoinen!
Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.
— Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.
— Se kuuluu kai kostonhimoosi.
— Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Sinä rakastat minua.
— Parasta on olla siitä puhumatta.
Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: — Tiedätkö, kuinka olen saanut tämän sairaalan?