— Hermia, ethän sinä — ethän?
Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:
— Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.
Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:
— Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.
— Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, — ja tulen sieltä uutena ihmisenä.
Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani — en!
— Sinne asti — kuiskasi Hermia intohimoisesti.
— Sinne asti! toisti Aimo.
Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä painoa.
— Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi
Aimo.