Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.
— Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä… Eihän minun tarvitse sanoa sitä sinulle?
— Sano se kuitenkin.
— Minä en sinua rakasta.
Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn päähän. Syntyi äänettömyys.
— Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.
— Mitä sinä olet tehnyt?
— Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella äänellä.
— Oli kai joku kone epäkunnossa.
— Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.