— Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!
— Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!
Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.
PYÖRTEESSÄ
I.
Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle. Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros, nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä järjestymistä.
Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella vilkkaudella.
Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen, maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen, mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli niin perin hänen ajatustensa mukaista.
Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan. Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja soiton pauhinalla.
Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi. Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai tuliko se syvemmältä.