Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa unohtanut ympäristön ja polvistunut.

Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: — Laulua, soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!

Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja — aamen — halleluja — aamen!

Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.

Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: —
Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.

Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin — mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut, rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin vain lapselleen onnea.

Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. — Eiköstä se niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa…

Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla. Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen. Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut sotaveroa maksaa.

Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: — halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.

Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.