— Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.
— Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.
Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.
— Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot? sanoi hän katsoen minuun.
— Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.
Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: — Tulen hoitamaan seimeä.
— Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.
Hän nauroi heleästi: — Sinä kauhistut!
— Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!
— Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.