— Olen häntä tähystellyt koko illan.

— Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken — rukoillessa — näitkö hänen kasvojaan?

— Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.

— Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.

Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.

Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa sanoin hyvästit Helgalle.

Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje, jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga, sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.

Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.

Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää. Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen, sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat huutamalla kuin hengen edestä.

Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.