Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit, reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.
Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan ympärille.
— Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.
— Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. — Kun minä teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.
Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois vieden ne kaappiin.
— Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.
— Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia järjestäessään.
— Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino, mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja saarnassa?
Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen. Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen. Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi tyynenä:
— Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja taistelemme hänen aseillaan.