Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.
— Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.
— Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.
— Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.
— Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää kuin erotessamme.
Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma karkotti raskaan mielemme.
— Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista ilmaa.
— Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista. Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga huomasi minun pettymykseni ja sanoi:
— Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.
Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.