— Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! — huokasi
Ulla-emäntä yhä itkien. — Mitä hän sanoi?
— Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!
— Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.
— Hän oli kaunis!
— Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli, jokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään mennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua lohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa sanomatta, se lapsi.
— Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!
— Miksi en sitä sanoisi?
— Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.
— Se olisi ollut sanottava.
— Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä tahtonutkaan mitään muuttaa.