Leena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.
— Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi unohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä sydäntäni hän oli. Kerro, kuinka…? —
— Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani ainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt — — —
— Olet kuolleelle mustasukkainen.
— Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on tullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi pitänyt käydä.
— Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta tahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!
— Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä ja otit minut.
Uuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:
— Kerro, kerro, mitä tiedät!
Leena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen: