Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi, vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa", kuten hän sanoi.
Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua, vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle otti.
— Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, — sanoi Leena. — Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!
— Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! — sanoi ukki.
— Kuinka niin? — ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.
— Täällä on niin hiivatin suurellista.
— Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani. Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni anastaa.
— Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä — siinä saa olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.
— Ainahan ne rettelöivät.
— Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä tällaista komeutta ja elämän makeutta.