— Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina, ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja meni Helsinkiin.
— Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.
— Lieneekö tämä sen parempaa elämää?
— Ainoata mahdollista hänelle.
— Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.
— Onko Uuras puhunut teille rahoista?
— On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.
— Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.
— Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!
— Minulla on kuitenkin, — sanoi Leena hiljentäen ääntään.